Primitiivisen ihmisen pyrkiessä ensimmäistä kertaa ymmärtämään kosmosta, kaksi erityistä asiaa toimivat hänelle referenssipisteinä. Ensimmäinen näistä oli aurinko, sen tehdessä päivittäistä matkaansa taivaiden poikki. Toinen asia oli tähtien liike yötaivaalla. Yön ja päivän vaihtelun omatessa kumpikin omat taivaan ilmiönsä toimivat ihmiselle ensimmäisinä vinkkeinä kosmiseen järjestykseen. Tietyssä vaiheessa aikaisen ihmisen on täytynyt tehdä tämän abstraktion aistillisesta maailmasta, tämän mielikuvituksen muuntuman, joka mahdollisti tälle ymmärtää eikä ainoastaan havaita universumia. Tässä prosessissa auringon päivittäinen matka tulee sisäistetyksi muistissa, ehkäpä reflektion hetkessä päivän päättyessä. Välittömästi nousee esiin kysymys: mihin aurinko menee laskiessaan? Mistä se saapuu jälleen takaisin noustessaan? Mielikuvitus tarjoaa paikan, mitä ei ole koskaan nähty, paikan kiinteän maan tuolla puolen. Tällä hetkellä kosmos syntyy. Universumin tultua sisäistetyksi ihmisen mielikuvituksessa, kuten se on aina tästedes ollut vaihtelevilla tavoilla aina nykypäivään saakka.
Pidemmälle viedyt reflektiot auringon kurssista tuovat esille havainnon, että sen matka vaihtelee vuoden kuluessa, sitä enemmän mitä lähempänä ihminen elää planeetan napoja. Ymmärtää vuosikurssi entiteettinä, joka ei pelkästään vastaa vuodenaikoihin kuten ruoho ja muuttolinnut, merkitsee vastaavaa askelta mielikuvituksessa siihen, mikä auringon kurssin on luonut. Tässä tapauksessa kyse ei ole avaruudesta vaan ajasta, jota on kuviteltu: koko vuosi tulee koteloiduksi ajatuksen hetkessä ja syklin kuvio tulee ymmärretyksi. Kommunikoidakseen nämä kuvat ja sisähavainnot alkuperäinen ihminen käytti apunaan myyttiä. Sen ymmärtäminen, että auringon tulee jatkaa liikettään öiseen aikaan noustakseen uudelleen aamulla toisella puolen horisonttia, nostaa helposti esiin myyttejä auringon laivasta, joka matkaa maanalaisella merellä – ja näin edelleen. Vuosittainen matka voi selittää itsensä myyttisin termein auringon voiman syklisessä kasvussa ja vähenemisessä, johtaen vuodenkierron festivaaleihin merkitäkseen syklin keskimmäiset tekijät. Tällä tavoin nämä sisähavainnot joiden on tullut ensimmäisinä tulla erityisten yksilöiden havaitsemaksi – ellei näitä paljastanut jokin nk. jumala – tulevat tarjolle vähemmän lahjakkaille abstraktissa ajatuksessa. Prosessi jatkuu läpi historian: jopa tänä päivänä tämän voi havaita myyteissä ali-atomisista partikkeleista, jotka ovat esitetty laskennoissa, jotka ovat suurimmalle osalle meistä täysin tuntemattomia. Kuvaannolliset ja joskus lapsenomaiset uuden fysiikan kuvat – kuten Alkuräjähdys ja Lumottu Kvarkki – ovat aikamme omia myyttejä.
On kaksi perustavanlaatuista metodia kommunikoida löytöjään: yksilö voi kertoa kuten myytissä, tai hän voi osoittaa kuten symbolissa. Symboli on myytti silmälle. Auringon vuosittaisen matkan paljastava symboli on risti ympyrän sisällä. Tämä voi tietenkin merkitä myös muita asioita, mutta se on varmastikin muistomerkki niistä neljänneksistä joihin vuosi luonnollisesti jakaantuu. Havaitessa horinsontin paikka missä aurinko nousee ja laskee päivittäin voidaan paikantaa äärimmäisen etelän ja pohjoisen pisteet. Pohjoisella pallonpuoliskolla äärimmäinen etelä kuuluu talvipivänseisaukseen, jolloin aurinko noisee kaakosta ja laskee lounaaseen. Kesäpäivänseisuaksena se nousee koillisesta ja laskee luoteeseen. Seisauspäivä merkitsee yhden halkaisijan vuosittaisessa syklissä. Ristin toinen piena muodostuu kahdesta tasauspäivästä ja ympyrästä, ollen vailla alkua ja loppua, edustaen syklin loputonta toistumista.
Päiväsaika on työnteolle, joka alkukantaisille ihmisille merkitsi itsensä ruokkimista. Ymmärrys vuosittaisesta syklistä mahdollisti heille viljan asettamisen ja kylvemisen, sen sijaan, että he olisivat metsästäneet kuten sudet tai keränneet talteen oravien lailla. Aloilleen asettuminen toi mukanaan täysin uuden suhteen maan kanssa, sään kanssa, sekä vuodenaikojen kanssa. Kalentereita muodosteltiin. Auringon-, taivaan- ja maan jumalten ja jumalattarien kultit kukoistivat. Näille tehtiin uhrauksia. Papit ja papittaret nimettiin. Lyhyesti sanoen, kaikki järjestäytyneen uskonnon rakenteet tulivat asteittain oleviksi.
Aurinko on erityislaatuisessa asemassa ihmisen kokemusmaailmassa. Se on kirkkain asia mitä on, niin kirkas ettemme voi katsoa siihen kokonaislaatuisesti. Ei ole epäilystäkään, että auringon vilpitön palvonta kutsuu esiin vastauksen maan syvyyksistä jonain vertaamattoman paljon suuremoana kuin ihmiskunta, millä on kuitenkin rakkauden laadullisuus itsessään. Kauan sen ajan jälkeen mistä puhun, kristinusko otti etuaseman tähän vastaukseen luonnostelemalla Kristukselle aurinkojumalan symbolit.1 Ennen kuin jatkan aurinko-symboliikan teeman käsittelyä pidemmälle, käännyyn primordiaalisen kokemuksen toiseen puoleen: tähtien ja kuun kursseihin yötaivaalla. Olemme tässä tekemisissä hyvin toisenlaisen maailman kanssa niin kokemuksellisesti kuin älyllisestikin. Verrattuna auringon käyttäytymiseen, yön valojen käytös on epäsäännöllistä ja hämmentävää. Niiden tutkiminen vaatii nukkumisen välttämistä, joten se on mahdollista vain heill, jotka eivät ole päivän töistään väsyneitä. Kaikista selkeimäät asiat ovat muutokset kuun muodossa sekä kuun ja thtien yöllinen matka samaan suuntaan mihin aurinko on mennyt. Hajallaan olevat tähdet itsessään esiintyvät toistuvissa kaavoissa, jotka ihmisaivot järjestelevät Hahmoiksi (Gestalt): tähtikuvioiksi. Joskus on kuitenkin ylimääräisiä tähtiä, jotka ovat usein taivaan kaikista kirkkaimpia tähtiä, ja mitkä eivät kuulu mihinkään näistä tähtikuvioista. Tähdet eivät niin ikään kulje idästä länteen kuten aurinko ja kuu tekevät: jotkut niistä kulkevat ympyrässä ja jotkut eivät puolestaan kulje yhtään mihinkään. Olisi vaatinut [aikoinaan] monen yön omistautuneen seuraamisen ennen kuin minkäänlaista järjen valoa voisi asiaan saada.
Kuten tiedämme, ennen pitkää aikaiset tähtitieteilijät luokittelivat yölliset valot kahteen eri kategoriaan: paikoillaan olevat tähdet, joiden suhde toisiinsa on muuttumaton, sekä planeettoihin (’vaeltajat’), jotka liikkuvat suhteessa paikoillaan oleviin tähtiin. Mutta kuka onkaan yötaivaan hallitsija, kuten aurinko epäilemättä on päivän hallitsija? Ei kuu tai muut planeetat, sillä ne ovat epäluotettavia: ne jatkavat katoamistaan. Toista järjestyksen periaatetta kaivataan. Uusi periaate juontaa juurensa siitä tosiasiasta, että paikoillaan olevat tähdet tekevät päivittäisen matkansa tietyn tarkan pisteen ympäri taivaalla. Voi olla tai voi olla olematta tähti, joka merkitsee tämän paikan, mutta joka tapauksessa on olemassa keskeinen piste, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä on joko pohjoinen tai eteläinen taivaannaula. Ei ole helppoa nykyaikaisille ihmisille arvostaa kontrastia yöllisen ja päiväajan järjestyksen suhteen. Se luonnollisesti auttaa, että on tehnyt hieman tähtien tutkailua ja on todentanut itse ne ilmiöt, jotka kaikki tiedämme oppikirjoistamme. Molemmat järjestelmät ovat syklisiä, mutta siinä missä auringon matkan keskipiste on selvästikin maa jalkojemme alla, tähden kierroksen keskipiste on abstrakti piste kaukana taivaalla. Sitten on kaikki eriävyydet yön ja päivän välillä sekä se vieraannuttava olosuhde olla hereillä siinä missä kaikki muut ovat unessa. Vailla epäilystäkään, nämä yölliset tukimusmatkat eivät ole kaikille. Auringon tutkiminen johtaa hyödyllisiin tuloksiin maanviljelyksen suhteen siinä missä tähtien tutkailusta ei ole mitään käytännön hyötyä [näennäisesti].
Luulen tämän olevan kaiken eksoteerisen ja esoteerisen uskonnon eroavaisuuden juurissa. Muinaisissa kulttuureissa Auringon Kultti oli kaikille, koska me kaikki tarvitsemme lämpöä, valoa ja ravintoa. Tähtien kultti oli vain harvoille, heille joilla oli sekä vapaa-aikaa että mielenkiintoa havaita tiettyjä yön kuvioita. Pienempi ryhmä tuli piankin muodostelemaan rajoitetun piirin ja tuli pitämään itseään ylivertaisia tai viisaampina kuin massat. Jatkaakseni ideaa taivaannavasta, voimme mielikuvituksessamme rakentaa symbolin, joka ilmaisi sen tietämystä. Pohjoisella pallonpuoliskolla selkein tapa havaita napa on jäljittää Ison Karhun ja Pikku Karhun yölliset liikkeet, mitkä ovat kaikista ’hahmotelluimmat’ tähtikuviot taivaalla. Vuorokauden kurssin aikana ne molemmat muodostelevat ympyrän polaarisen pisteen ympärille. Piirtää niiden asemat jokaisessa syklin neljänneksessä antaa meille kaavan, joka muistuttaa swastikaa. Tällä symbolilla oli ehkäpä alunperin polaarinen merkitys, aivan kuten ristillä ympyrän sisällä oli solaarinen merkitys.
Taivaiden järjestelmällinen havainnointi koko vuoden ajan osoittaa laajempia ulottuvuuksia sirkumpolaarisessa liikkeessä. Siinä missä yöllinen tähtien liike navan ympäri on myötäpäiväinen, jokainen keskiyö löytää ne hienovaraisesti edellisen päivän aseman takana. T>ämä käy ilmi, kun verrataan Ison Karhun asemaa keskiyöllä talvisaikaan suhteessa sen asemaan kesällä: ne ovat käänteisiä. Näin ollen on samanaikaisesti kaksi sykliä: diurnaalinen, joka on myötäpäiväinen sekä vuosittainen, joka on vastapäiväinen. Tämän selittäminen vaivasi joitakin antiikin ajan parhaimpia mieliä. Mutta ehkäpä voimme nähdä kahden syklin ilamistun kaksoi-swastikassa, joka ilmenee yhdessä koristeissa aina pronssi-ajalta eteenpäin. (Ei ole mitään perustetta sille kansanomaiselle uskomukselle, että nämä kaksi swastikaa ilmaisevat joko hyvää tai pahaa.)2
Aivan kuten auringon mietiskely johtaa auringonpalvontaan niin taivaannavan mietiskelyn on täytynyt johtaa polaariseen palvontaan. Millaisia muotoja tämä on mahtanut ottaa? Pyrkimyksen johonkin lämpimään, ravitsevaan ja sietämättömän kirkkaan sijaan polaarinen kultti pyrkii johonkin kylmään, etäiseen ja kaukana ihmishuolista. Kyse on ylimaailmallisuuden uskonnosta, yöllisestä kultista, joka kääntää selkänsä maalle. Siinä missä auringonjumala (tai jumalatar) ratsastaa vankkureillaan taivaiden poikki, taivaannapa pysyy juuri siellä missä se on. Kyse on Liikkumattomasta Liikuttajasta, jonka ympärillä koko kosmos kiertää.3
Aurinko ja Taivaannapa ovat kaksi ylivertaisen Jumaluuden aspektia. Aurinko on ilmentynyt [jumala]; se toimii maailmassa, halliten kasvavia asioita ja tehden kaiken näkyväksi. Se on persoonallinen jumala, jolle ihminen rukoilee ja uhraa toiveissaan uuttaa alas sen hyödyt. Taivaannapa sen sijaan on ilmenemätön ja poissaoleva [Deus Absconditus – käänt.huom.]. Ainoa tapa lähestyä sitä on kohota hengessään sen itsensä tasolle, jolloin se tullaan havaitsemaan täysin impersoonallisena periaatteena. Ei ole ihme, että sen palvojat ovat harvalukuisia.
Oli luultavasti n. vuoden 5000 Ekr. Tienoilla jolloin esoteeriset tähtitieteilijä-tietäjät vastaanottivat elämänsä shokin. He havaitsivat, että taivaannapa oli liikkeessä: hyvin hitaasti kylläkin, mutta mikä tahansa liike oli riittävästi ravistellakseen koko kosmista järjestystä. Ennen pitkää kävi selväksi mitä oli tapahtumassa: taivaannapa oli tekemässä kierrostaan paikoillaan olevien tähtien ympäri n. 26 000:n vuoden välein. Ennen kuin tämä oli tehty selväksi – eikä meillä ole mitään varmaa todistusaineistoa asiasta ennen Hipparkusta – kosminen järjestys oli pysyvän korjaamisen alla. Tämän prosessin ollessa käynnissä eläinradan merkit keksittiin käytännöllisenä keinona jakaa taivas kahteentoista tasapuoliseen osaan – todennäköisesti sumerilaisten toimesta viidennellä vuosituhannella Ekr.4 Yksi tämän asian seurauksista oli kyky kartoittaa ajan valtavat kestot havaitsemalla sen, mikä tähtikuvio nousi taivaalle kevätpäiväntasauksena. Vuoden 4000 Ekr. Paikkeilla se nousi Härän tähtikuvion viimeisissä sekvensseissä.5 Vuoteen 2000 Ekr. Mennessä sen kevätpäiväntasauksen piste oli kulkenut takaisin Oinaaseen;6 Kristuksen aikana kevätpäiväntasauksen piste oli siirtynyt Kaloihin,7 ja kuten kaikki tietävät, se on nyt lähes Vesimiehessä.8
Kristinusko, kuten on tiedettyä, otti haltuunsa solaarisen kultin lähes kaikkialla mihin se levisi. Kristus, kuten Aurinko, syntyy talvipäivänseisauksena ja uhrataan kevätpäiväntasauksena, aivan kuten nuoret pakana-jumalat Attis ja Adonis, jakuten Mithraksen Härkä, jonka veri hedelmöitti maan. Kristus kohoaa taivaisiin hallitakseen loistossaan kesäpäivnseisauksena, jonka jälkeen laskeutuu takaisin maan syvyyksiin auringon valon vähentyessä. Vuoden pimeimmällä hetkellä toivo syntyy jälleen uudestaan ja uusi sykli alkaa. Mutta miten on polaarisen kultin laita? Onko siitä mitään todisteita omalla aikakaudellamme? Mithran kultista klassisilta ajoilta meillä on tallella patsaita Aeon -jumalasta, joka esitetään ihmiskehona jolla on siivet, leijonan pää ja käärme ympärillään. Aeon on ikuisuuden jumala. Hänen siipensä käsittävät taivaan ja maan. Hänen leijonan suunsa nielee kaiken. Käärme symboloi kosmisia syklejä, etenkin pisintä näistä – päiväntasausten prekessiota. Toisekseen on olemassa Corpus Hermeticumin kosmologia, joka valmisteltiin aikakautemme ensimmäisinä vuosisatoina. Tässä ihmisen sielun kuvataan nousevan taivaista seitsemän planeetan sfäärien kautta kuolleena, mukaan lukien aurinko. Jokaisessa sfäärissä se poistaa [käärmeen tavoin] jotain persoonallisuudestaan, nin että ennen pitkää se saavuttaa kahdeksannen piirin – fiksoituneiden tähtien sfäärin ja tulee täysin puhdistuneeksi kaikesta maallisesta tauhkasta. Tämän jälkeen se kykenee astumaan Siunattujen tilaan.9
Seuraten klassisen maailman romahtamista, polaarinen perinne jatkoi elämistään Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Täältä se siirtyi Islamin maailmaan ja kukoisti suuresti keskiaikaisessa Iranissa. Iranilaiset teosofit sekoittivat Uus-Platonisia ja Hermeettisiä käsitteitä omaan Zarathustralaisuuteensa ja onnistuivat löytämään Shi’ite Islamin kanssa eräänlaisen modus vivendin. Heidän kirjoituksensa, erityisesti Marttyyri Suhrawardin, ovat täynnä polaarista kuvastoa. Palvonnassaan he eivät käänny kohti Mekkaa vaan mitä he kutsuvat ’Idäksi’, mutta tämän jälkeen he tekevät selväksi, että he tarkoittavatkin Pohjoista ja mikä on sen tuolla puolen. Jotkut heistä kuvaavat henkistä askensiota ’Valon Kolumnia’ tai syvää lähdettä pitkin – kosmista akselia – minkä jälkeen seuraa visio Aineettomasta Valosta. Tämän jälkeen heitä kutsutaan Hyperborealaisiksi. Teutoninen mytologia vaikuttaisi olleen läpikotaisen polaarinen inspiraatiossaan. Siinä ei ole absoluuttista Jumaluutta, ei taivaan ja maan luojaa, vaan pikemminkin emanationistinen systeemi, missä alkuperäiset olennot nousevat esiin syvyydestä. Ajan syklien jälkeen kaikki asiat palaavat tuohon syvyyteen. Teutonista kosmosta ylläpitää puu, jonka runko läpäisee ja yhdistää kolme maailmaa kuvassa akselista, ,ikä yhdistää maan navan taivaisiin. Irminsul -kolumni symboloi tätä puuta, jokaisen vuorenlaen tullessa pineoisakseliksi minkä ympärillä koko yhteisö kiertää. Kristittyjen tuhottua Irminsulin voimme nähdä solaarisen kultin voiton polaarisesta. Pilarin ja Swastikan symbolit tulivat korvatuiksi Aurinko-jumalan embleemillä, joka ristiinnaulitaan vuosittain seisaus- ja tasauspäivien ristille.
Sanoin aiemmin, että solaariset ja polaariset kultit vastaavat eksoteerista ja esoteerista tietoa. On mahdollista, että ne myös ruumiillistavat vastakkaisia näkökulmia ihmisen olemiseen ja kohtaloon. Solaarinen kultti on aina dualistinen, koska Auringon valo on aina pimeyden uhan alla. Antropologit uskovat aurinkokulttien kumpuavan esiin sen pelosta ettei aurinko nousisikaan jonain päivänä. Ehkäpä he ovat oikeassa. Maissa, jotka ovat kaukana päiväntasaajasta auringon valon vuosittainen kasvaminen ja katoaminen on vieläkin selkeämpää, kunnes arktisella piirillä on päiviä jolloin aurinko ei nouse lainkaan. Navoilla itsellään on kuusi kuukautta pimeyttä ja kuusi valoa. Ranskalainen tähtitieteilijä Jean-Sylvain Bailly näki tässä ilmiössä mahdollisen selityksen lukuisissa myyteissä tavattuihin numeroihin. Esimerkiksi Wotanin on sanottu viettävän joka vuosi 65 vuorokautta erossa vaimostaan. Bailly ehdotti, että tämä kyseinen myytti on saattanut nousta esiin niiden ihmisten parissa, jotka elivät 70:llä asteella pohjoista leveyttä, missä aurinko on tosiaankin poissaoleva 65 vuorokautta vuodessa.Aurinkokultit johtavat dualiteettien hallitsemaan maailmankuvaan: valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, päivä ja yö, kesä ja talvi, hyvä ja paha, nautinto ja kärsimys, palkkio ja rangaistus, taivas ja helvetti…tämänkaltainen kosmoksen jaottelu on tärkeä asia ihmissielulle. Mihin se on menossa jättäessään ruumiin? Saavuttaako se aurinkojumalan taivaat vai tuleeko se pimeyden nielemäksi? Aivan kuten aineellinen maailma on jakautunut valoon ja pimeyteen, aivan samoin sielun maailma on esitetty dualistisesti. Tämänkaltainen ajattelu on muodostanut kristillisen maailmankuvan niiden kuvien kautta, jossa Kristus on pimeyden voittaja, joka laskeutuu helvettiin pelastamaan heprealisten sankareiden sieluja ja tämän jälkeen halliten ikuisesti ikuisen valon taivaassa. Näin ollen seuraa Kuolleiden Messun rukous: lux perpetua luceat eis.
Polaarinen kultti on erilainen. Taivaannapa on piilossa, koski tämä sitten maan napoja jotka ovat piilotettu saavuttamattomien jään ja lumen alle, tai taivaallista napaa, mikä on tyhjä piste, jonka ympärillä tähdet pyörivät. Pimeys ei uhkaa taivaannapaa millään lailla. Sen löytäjät joutuivat odottamaan yötä aloittaakseen työnsä. Polaarisen kultin henkinen orientaatio ei ole näin ollen dualistinen, tai jos se onkin sitä, sen dualismi on täysin toisenlaista. Toisaalta on maanpäällinen elämä kaikkine sen välttämättömine konflikteineen ja sen jakoineen valoon ja pimeyteen, mitä yksikään olento ei kykene välttämään. Tämä on ulkoisen elämän todellisuus. Yksilön katsoessa kohti napaa, löytää tämä täältä sen sijaan liikkumattoman pisteen valon ja varjon, nautinnon ja tuskan, elämän ja kuoleman takaa. Voidaan hyvin asettaa toivo elämästä kuoleman jälkeen tästä, sen sijaan, että uskottaisiin Jumalan mielivaltaiseen taivaaseen tai helvettiin tuomitsemiseen. Tällainen idea on kuitenkin olennaisesti esoteerinen, koska se nousee jokapäiväisen draaman tuolle puolen. Jälkimmäisessä yksilö jatkuvasti vajoaa kaksinaisuuksiin, eikä vhiten fyysisten nautinnon ja kivun tuntemusten kautta. Paeta tällaisesta vaatii tietyn irtaantumisen, jopa sankarillisen asenteen välinpitämättömyydessä kipua ja nautintoa kohtaan, siinä missä vieläkin pidemmälle mentäessä tilaan, jossa hyvä ja paha risteää ja lakkaavat olemasta, mikä on haaste jopa sankareille, tämän siirtyessä ihmisen tilan tuolle puolen. Tämä on kuitenkin polaarisen asenteen looginen johtopäätös. Napa on kaikissa suhteissa epäinhimillinen. Voimme nähdä esimerkkejä tästä polaarisen henkisyyden korkeimmasta asteesta soturien kulteissa. Yksi kuuluisimmista on Khrisnan tarina bhagavad-Gitassa: hän on prinssi Arjunan vankkurien ohjaaja, joka kammoksuu sitä, että hän tapaa kaikista lähimpänsä ja rakkaimpansa vastustajina taistelukentällä. Kaukana siitä, että Khrisna koittaisi saada Arjunaa välttämään taistelua, Khrisna kehottaa Arjunaa käsittämään hänet itsensä kaikista korkeimpana todellisuutena.
Toinen esimerkki on Japanin samurai-soturi, joka oli paradoksaalisesti Buddhan universaalin myötätunnon filosofian seuraaja. Tämä ei kuitenkaan estä samuraita lähettämästä vastustajaansa toiseen ja onnellisempaan inkarnaatioon. On olemassa tarina kuinka samurai oli kerran määrätty johtajansa toimesta tappamaan petturi. Soturi löysi tämän miehen ja oli lähellä teloittaa tämän, kun hän yhtäkkiä laittoi miekkansa alas ja meni kotiinsa. Syy tähän oli se, että hän oli tuntenut vihaa petturia kohtaan eikä halunnut rikkoa valaansa koskaan olla tappamatta vihoissaan. Toisin snaoen hän oli menettänyt sen liikkumattoman pisteen, mistä hän yleensä ottaen toimi. Nämä kaksi esimerkkiä tulevat meille Idästä, missä esoteeriset asenteet ovat paljon enemmän keskusteltuja kuin Lännessä. Olisi kuitenkin hyvin väärin asettaa mitään esoteerista tai polaarista soturin tilaan sinäänsä. Useimmat soturit ovat aian liian solaarisia: he uskovat vakaasti olevansa oikeassa ja vastustajiensa olevan väärässä. Näin ollen he kutsuvat vastustajiaan ’vihollisiksi’ ja mustaavat heidän maineensa, nähdessään samalla itsensä kaikista kirkkaimmassa moraalisessa valossa. Esoteerinen soturi sen sijaan näkee taistelun eräänlaisena shakkipelinä – mikä on soturikastin perinteinen peli. Koska on epäoletettavaa, että kaikki moraalinen oikeutus on toisella puolella, ei ole niinkään tärkeää mikä puoli oikeasti voittaa kuin pelata hyvin ja kunniallisesti. Tarinan samurai havaitsi itsensä pelaavan huonolla tavalla sillä seurauksella, että syyllinen osapuoli voitti pelin.
On muutamia moderneja kirjailijoita, jotka ovat jäljittäneet todistusaineiston tähän henkiseen asenteeseen kahden viime vuosituhannen aikana erityisellä viittauksella napaan. Kaikista tärkeimmät ovat René Guénon Ranskassa, Hermann Wirth Saksassa, Julius Evola Italiassa, ja Miguel Serrano Chilessä. Anglomaailmassa ei ole ketään tämän kaltaista. Kaikki nämä kirjailijat viittaavat muinaiseen perinteeseen, joka kumpusi äärimmäisestä pohjoisesta ellei jopa suorastaan kirjaimellisesti pohjoisnavalta.He kutsuvat sitä Hyperborealaiseksi perinteeksi, ja löytävät jälkiä siitä pohjoisten kansojen symboleissa ja myyteissä: kelttien, pohjoismaisten, sekä Aasian ja Amerikan shamaanien – parista. He uskovat myös, että Arktisen kodin tuhon jälkeen Hyperborealainen perinne muutti etelään Persiaan ja Intiaan. He ovat jäljittäneet viitteitä siitä Hyperborealaisen Apollon kultissa sekä Pythagoraan tapaamisessa Abariksen kanssa kuudennella vuosisadalla ennen Kristusta. Tämän koulukunnan, tai pikemminkin näiden hurjalla tavoin itsenäisten, mutta kuitenkin henkisesti yhtäläisten ajattelijoiden mukaan Hyperborealainen perinne on maailman vanhin perinne, vanhempi jopa Atlanttista ja ehkäpä yhtaikainen Cro-Magnonin ihmisen kanssa, jonka alkuperä on edelleen valtava palapeli antropologialle. Hermann Wirthin työ on hedelmällinen tässä suhteessa: hän kokosi yhteen myyttejä ja symboleja kaikilta pohjoisilta ja arktisilta kansoilta todistaakseen, että kerran oli olemassa kadonnut pohjoinen rotu.
Esoteeriset aspektit ovat paljon päällimäisimpiä muilla mainituilla kirjailijoilla. Evola esimerkiksi assosioi Pyhän Graalin etismisen Hyperborealaisen perinteen jäänteiden kanssa. Hän näkee polaarisia symboleja Graalin saavuttamattomissa linnoissa, jotka ovat joskus tehty lasista, ja ovat jopa pyöriviä. Evolan mukaan Temppeliherrrat kuljettivat mukanaan tätä myyttiä läpi Keski-Ajan. Temppelin perimmäinen idea, joka esiintyy monissa Templareiden ympyränmuotoisissa irkoissa, on plaarinen symboli, vastakohtanaan Roomalaisen kirkon ja Roomalais-katolilaisten rakennusten solaariseen orientaatioon.
René Guénon kirjoitti useita aratikkeleita polaarisesta symboliikasta, erityisesti pyhistä vuorista joiden kuvitellaan nousevan maan keskipisteestä, sekä maailmanakselin symboliikasta: kolumneista, kirveistä ja keihäistä; sekä kosmisen kiertämisen symboleista kuten swastikasta ja spiraalista. Polaarinen kokemus on keskeinen Miguel Serranon työlle ja ajattelulle, kuka oli C.G. Jungin ja Herman Hessen ystävä. Germaanisten riimujen ohella hänen lempisymbolinsa sille oli Musta Aurinko sekä Vihreä Säde.10 Kirjassani polaarisesta symboliikasta olen mennyt tämän vihreän säteen alkuperiin: se näyttäisi olevan polaarisen perinteen pysyvä asia ainakin Lännen Hermetiikassa ja Islamissa. Musta Aurinko on paradoksaalinen symboli, joka osoittaa kosmiseen keskukseen, joka on eriävä valon näkyvästä lähteestä. Sitä voisi verrata Dionysoksen ja Areopagiten negatiiviseen teologiaan, Meister Eckhartin mystiikkaan tai Jakob Boehmen käsitteeseen Ungrund. Nämä teologit toivat elementtejä polaarisesta asenteesta kristilliseen maailmaan, ehkäpä sen vuoksi, että he olivat esimerkkejä autenttisesta polaarisesta kokemusmaailmasta, mikä voi ilmentyä uskonnon, uskomusten tai odotusten tuolla puolen.
Jokaisella kansalla on oma napansa kuvana saavuttamattomasta maailmannavasta ja mkeritsijästä taivaiden piilevään napaan. Nämä paikalliset navat löytyvät maailman kaikista pyhimmistä paikoista, jotka ovat liitoksissa luonnollisiin muodostelmiin. On huomionarvoista, että nämä ovat usein myös solaaristen kulttien kulttipaikkoja, kuten esimerkiksi Stonehenge, missä kivet ovat nostettu esiin muiden asioiden ohella Auringon havainnointia varten, sekä Externsteinessa, missä luonnolliset kivet ovat kyllästetty solaarisella orientaatiolla. Monet pyhät paikat omaavat eläinradan symboliikan, tai ainakin näin on väitetty. Esimerkiksi Glastonburyn ympärillä oleva maisema on tulkittu hirviömäisenä eläinratana; ja Jean Richerin työssä on väitetty, että kokonainen Kreikkaa ympäröivä alue on jaettu eläinradan mukaisesti, Delphin ja Deloksen pyhien paikkojen ollessa asettautuneita sopivasti.
Eläinrata on aina läheisessä suhteessa aurinkoon; mutta aurinko ei ole sen keskipisteessä, vaikka se onkin usein esitetty keskellä eläinradan ympyrää. Päinvastoin, aurinko on kaikkina hetkinä toisessa tai toisessa kahdestatoista merkistä, ja se on aina liikkeessä. Aurinko on vaeltaja kuten kaikki muutkin planeetat. On nimenomaisesti napa, joka on todella eläinradan keskpisteessä. Kuvittele hetken ajan yötaivasta. Siellä on Taivaannaula (Polaris), kahden Karhun ollessa sen sivustassa. Jokaisena vuodenaikana eläinradan sopivat tähtikuviot ovat näkyviä eteläisen horinsontin yläpuolella, ja aurinko nousee aamuisin kaiksita itäisimmässä näistä tähtikuvioista. Ainoa paikoillaan oleva piste on Napa. Jokainen kulttipaikka, joka on tiukasti ankkuroitu maahan on kuva tästä liikkumattomasta polaarisesta pisteestä, minkä ympäri kaikki taivaalliset sfäärit pyörivät. Ja näin on myös maan päällä: jokapäiväinen elämä sen kaikkine meluineen ja mullistuksineen pyörii pyhätön liikkumattoman pisteen ympärillä, mistä käsin on ehkäpä helpointa löytää tiensä omaan liikkumattomaan ja hiljaiseen keskukseensa.
Kirjallisuutta
Bailly, Jean-Sylvain, Histoirede l’astronomie ancienne. Paris, De Bure, 1781.
Evola, Julius, TheMysteryof the Grail.Rochester, VT, Inner Traditions International, 1997.
Godwin, Joscelyn, Arktos.ThePolar MythinScience,Symbolism,and NaziSurvival. London, Thames & Hudson, 1993 (US Edition: Adventures Unlimited).
Guénon, René, FundamentalSymbols. Cambridge, Mass., Quinta Essentia, 1995.
Richer, Jean, SacredGeographyof the Ancient Greeks. Albany, NY, SUNY Press, 1994.
Serrano, Miguel, Adolf Hitler, el ùltimoavatãra. Santiago, La Nueva Edad, 1984.
Wirth, Hermann, Euopäische Urreligion und die Externsteine.Vienna, Volkstum Verlag, 1980.
Joscelyn Godwin syntyi Englannissa ja muutti USA:han 1966, missä hän opetti monta vuotta Colgaten Yliopistossa New Yorkissa. Hänen monet kirjansa pitävät sisällään mm. teokset ’HarmoniesofHeavenandEarth’, ’TheTheosophicalEnlightenment’, ’Arktos:thePolarMythin Science, Symbolism and Nazi Survival’, and ’Atlantis and the Cycles of Time’.
1 Kyse ei ole niinkään siitä, että kristinusko olisi “ottanut etuaseman” asian suhteen, sillä Kristus on Logos – Aurinko ts. Maailmanjärki, kuten Herakleitos asian ymmärsi viimeisillä vuosisadoilla ennen Kristusta. Kristinusko, niin väärin kuin se onkin historian saatossa usein ymmärretty, on muinaisen Aurinkokultin luonnollista jatkumoa ja ainoastaan “tradition uusin muoto”. Ongelma syntyy siitä, että juutalais-kristillisyyteen on jäänyt pesiytymään muinaisen Jahve-kultin jäänteet, jotka ovat tehneet etenkin kirkkokristillisyydestä käytännössä “saatanan palvontaa” (huom. pieni alkukirjain). Tähän seikkaan liittyy käytännössä kaikki kristittyjen kapeakatseisesta ylimielisyydestä tuomitsevan Jumalan käsitteeseen saakka. Jeesuksen “tosi-kristillisyys” on monin paikoin puhdasta luciferismia ja se on enemmän harmoniassa renessanssin hengen kanssa kuin minkään kirkkolaitoksen kulttimenojen kanssa; myös tätä on “kristo-pakanuus”, jossa ihmisen kyvykkyys ja nerous saa oikeutetun asemansa toisin kuten kristinuskossa, joka on historiansa aikana hyvin usein suorastaan halveksinut ihmiselle suotuja luonnollisia lahjoja. Koko asia selviää Vuorisaarnan sanomaa oikein tulkitsemalla, sen sijaan, että asettaisimme luottamuksemme vanha-testamentilliseen Jehovaan, joka on “maskuliininen kuun jumala” ts. eräs Saatanan hämäristä maskeista. Kuten Steiner asian hyvin ymmärsi, etenkin uudella ajalla – Pyhän Hengen aikakaudella – kristillisyys on lopultakin saatettava todelliseen luciferiseen muotoonsa valonkantajan uskontona. Myös Blavatsky ymmärsi asian sanoessaan, että ’Lucifer on korkeammassa muodossaan yhtä Logoksen kanssa’. Tämä on Lucifer-Christos, sisäinen vapahtajamme tietämättömyyden pimeydestä ja todellisen kirkkaan ymmärryksen herra. “Ristille naulittu vapahtaja” on ihmisristille naulittu Lucifer-Ego, siinä missä Logos itsessään pysyttelee aina inkarnoituneen ihmisen yläpuolella kirkkaana Hengen Aurinkona. “Christos in Nobis, et vera Lucifer.” – käänt. huom.
2 Asia voidaan ymmärtää myös toisin, jolloin tämä “kansanomainen uskomus” tulee todeksi: vastapäiväinen swastika voidaan nähdä kulkevan “aikaa vastaan” siinä missä myötäpäiväinen kulkee “yhdessä ajan kanssa eteenpäin” tai “ajan yläpuolella”. Tämä on yksi selitys mm. Hitlerin ja kansallissosialistien intuitiiviselle vastapäiväisen swastikan valitsemiselle Natsi-Saksan lippuun, koska kansallissosialismi edusti eräällä tapaa “atavistista aikaa vastaan kulkevaa liikehdintää”. Savitri Devi oli oikeassa kirjoittaessaan “miehistä aikaa vastaan” ja “miehistä ajan yläpuolella”. Siinä missä molempien lopullsiet päämäärät ja ideaalit voivat jossain määrin ja tiettyyn pisteeseen saakka ristetä keskenään (esimerkiksi modernin maailman vastustamisessaan), tulevat ensinmainitut usein edustamaan maailmassa aktiivista pahuutta oikeuttaessaan mm. väkivallan tarkoitusperiensä ajamisessa, siinä missä “ajan yläpuolella” olevat ihmiset pyrkivät toteuttamaan ideaalinsa täysin rauhanomaisesti ja vailla väkivaltaa. – käänt. huom.
3 Mitä lähemmäs ylivertaista prinsiippiä ihminen tulee etenemään henkisessä aktiviteetissaan, sitä vähemmän tämä vaikuttaa toimivan aktiivisesti maailmassa. Kyse on samasta asiasta kuin mikä on ilmaistu taolaisessa wei-wu-wein käsitteessä, “toimimattomassa toiminnassa”.Korkeimmat tietäjät eivät näennäisesti toimi maailmassa lainkaan, sillä heidän toimintansa on niin korkean tason aktiviteettia, että minkäänlainen toiminta ei voi sitä kuvata. – käänt.huom.
4 On myös esitetty perinteisen esoterian parissa, että alunperin eläinradan merkkejä oli kahdeksan, sitten kymmenen – ja vasta lopulta kaksitoista. Esimerkiksi vaaka ja skorpioni olivat pitkän aikaa sama merkki. Siirtyessämme vesimiehen ajalle on tähtitieteen parissa esitetty, että eläinradan merkkeihin tulisi lisätä kolmastoista merkki – käärmeenkantaja. – käänt. huom.
5 Kultaisen härän palvonta muinaisilla heprealaisilla oli viimeinen pyrkimys elävöittää Härän aikakauden jo tuolloin mammonan palvonnaksi rappeutunutta kulttia, jonka Mooses kielsi kansaltaan. Tämä Baalin ja Mammonin kultti on pyrkinyt lopunaikoina tekemään uutta tuloaan entistä rappeutuneemmassa muodossaan julkisissa seremonioissa. Kyse on siitä asiasta, mitä edesmennyt ystäväni Cologero Salvo kutsui “kuolleiden kulttien raatojen ympärillä juhlimiseksi” tai “mielen aghorismiksi”. – käänt.huom.
6 Oinaan aikakausi oli antiikin aikaa, jolloin mm. klassiset tieteet ja seitsemän liberaalia taidetta tekivät esiinnousunsa. On tunnettua, että Oinaan merkki on yksi Luciferin merkeistä tähtitaivaalla. – käänt. huom.
7 Esoteristit ovat hyvin tietoisia siitä, että Jeesuksen ajan merkki Kalat ovat mm. tunne-uskonnollisuuden aikaa, tunteiden ollessa buddhin (rakkaus-viisaus) heijastaja. Kansanomaisesti Jeesusta kutsutaan “ihmisten kalastajaksi”, joka merkitsee mm. sitä kuinka tämä “kalastaa ihmissieluja maailman meriltä” huomaansa. – käänt. huom.
8 Vesimiehen ajan symbolina tunnetaan kaksois-viivat, jotka merkitsevät mm. “vedenjakajaa” sekä merkittävää älyllistä sähköistymistä. Toinen vesimiehen ajan merkeistä on Vesica Piscis, joka linkittyy myös edelliseen vedenjakajaan. Sen toinen merkityksistä on aikaisemmassa alaviitteessä mainittu “luciferinen kristillisyys”, joka on teosofisesti kutsuen manaksen ja buddhin – älyn ja rakkauden – yhteensulautumisen aikaa. Näin tietenkin ainoastaan ideaalisesti. “Learning to Love and to Understand”, kuten metallimusiikkiyhtye Samael ilmaisee kappaleessaan ’Reign of Light”. – käänt. huom.
9 Kyse on samasta piiristä mikä tunnetaan gnostilaisuudessa Pleroman käsitteenä. Tämä tulee erottaa täydellisesti siitä kahdeksannen piirin käsitteestä, joka tunnetaan teosofiassa avitchi-nirvanana, ja jota voidaan kutsua myös “alaspäiseksi absoluutiksi”. – käänt. huom.
10Molemmat symbolit viittaavat Saturnus -planeettaan ts. Saatanaan sekä hyvässä että pahassa – vihreä ja musta ovat perinteisessä väriopissa Saturnuksen värit. On erittäin tärkeää osata tehdä erottelu nk. esoteerisessa hitlerismissä esiintyvän Mustan Auringon ja toisaalta esoteriassa yleisesti – etenkin alkemiassa – esiintyvän Mustan Auringon käsitteen välillä. Edellämainittu taittuneine säteineen viittaa mm. primordiaalisen perinteen vääristymään ts. vasta-initiaatioon sekä alaspäiseen absoluuttiin (tietoiseen pahuuteen), siinä missä alkemiallinen Musta Aurinko viittaa mm. Nigredo -vaiheeseen ts. mortifikaatioon – maailmallisten tavoitteiden kuolettamisen pyrintöön. Tämän lisäksi Musta Aurinko voi viitata korkeimpaan henkiseen aurinkoon ts. ilmenemättömään Aurinkoon fyysisen auringon takana ja taustalla. Egyptiläisessä initiaatiossa korkein mysteerinimitys oli: “Osiris on Musta Jumala” ja myös hindulaisen Khrisnan nimitys merkitsee ’Mustaa’ ts. ilmenemätöntä (Itseä) – Absoluutin korkeinta personifikaatiota. – käänt. huom.
Vastaa