Taivaanmaljan esittelyssä kerrotaan, että blogimme käsittelee mm. kristo-pakanuutta. Koska termi on varmastikin useimmille ihmisille hyvin epäselvä, etäinen ja jopa täysin tuntematon, niin tässä artikkelissa käsittelen asiaa lyhyesti ja avaan asiaa omasta henkilökohtaisesta näkökulmastani käsin.
Yksinkertaistettuna kristo-pakanuuden voi nähdä omasta näkökulmastani yhdistelmänä nk. uuden liiton ja vanhan liiton etiikkaa, jossa yhdistyy muinainen eurooppalainen, suomalais-kansallinen ja skandinaavinen pohjavirtaus & kulttuuri Vuorisaarnan, Kalevalan, Eddan ja muiden Euuroopan esi-kristillisten perinteiden etiikkaan ja elämänohjeisiin. Vuorisaarnaa edesmennyt ranskalainen metafyysikko ja esoteristi René Guénon kutsui ”täydellisyyden ohjenuoriksi”.1 Henkilökohtaisesti olen maailmankuvaltani ja metafysiikaltani eurooppalainen polyteisti, eikä minulla ole koskaan ollut erityisen lämmintä suhdetta kirkolliseen kristinuskoon, teologian kiemuroihin ja saivarteluihin, tai siihen Jeesuksen sanojen ympärikääntämiseen ja vääristelyyn, mihin muotoon apostoli Paavali ja varhaisen kirkon teologit sen formuloivat viimeistään Nikean kirkolliskokoukseen ja kristinuskon valtauskonnoksi muodostumiseen mennessä.2 Kansalliseen valtauskontoomme luterilaisuuteen suhtautumiseni on ollut usein etenkin menneisyydessä suorastaan vieroksuva, puhumattakaan niistä tuhansista ja taas tuhansista protestanttisuuden haaroista ja lahkoista, jotka ovat reformaation myötä ja sen siunauksella syntyneet.3 Sen sijaan Vuorisaarnan etiikka, itse Raamatun sisältö ja sen esoteeriset tulkinnat puhuttelevat minua todella paljon, jopa siinä määrin, että voisin hyvin sanoa Vuorisaarnassa esitettyä henkisen kehityksen polkua Totuuden Ohjenuoriksi, korkeimmaksi eettiseksi opetukseksi mitä ihmiskunta on ottanut vastaan,4 huomauttamalla samalla siitä, että kyse ei ole mahdottomasta, mutta kuitenkin äärimmäisen haastavasta ja vaikeasta tiestä kulkea – kuten Jeesus itsekin huomauttaa sanoillaan kutsutuista ja valituista tai maininnallaan ahtaasta portista, laveasta ja kapeasta tiestä.5
Tämä henkilökohtainen näkemys sanottuna, kristuksellisia hahmoja6 löydämme myös muista uskonnoista, mytologioista ja traditioista, joista helposti tulee mieleen ainakin suomalais-kansallinen Lemminkäinen, skandinaavinen Balder ja egyptiläinen Osiris, joissa kaikissa näemme samoja piirteitä ja ominaisuuksia eri muodoissaan. Siinä missä kalevalaisen sankarihahmon Lemminkäisen petti vanha ukko märkähattu ja Pohjolan väki, valon, ilon ja rauhan jumalan Baldrin kuoleman aiheutti Loki ja sokea Hodr, Osiriksen murhasi Set, ja niin edelleen, niin aivan samoin voimme nähdä kuinka Jeesuksen petti Juudas ja juutalaiset. Myös vapaamuurariuden keskeisessä Hiram Abiffin myytissä voimme nähdä hyvin samankaltaisen tematiikan mestarimuurarin petoksesta ja tappamisesta sekä tämän sitä seuraavasta hautaamisesta ja ylösnousemuksesta.
Voidaan ehkä kuvitella, että mikäli esitämme esoteristisen hypoteesin myytin purkautumisesta historiaan, niin voimme ajatella, että Sanan tullessa lihaksi Jeesuksessa, pakanallinen myytti esihistoriallisilta ajoilta muuttui historiaksi ja purkautui historiaan peruuttamattomin seurauksin; on sanottu, että maapallon aikaisempi johtaja Saturnus-Saatana ojentaa hiljalleen valtikkaa Kristukselle ja ihmiskunta siirtyy enemmän oikeuden ja lain järjestelmästä rakkauden ja armon järjestelmään. Jumaluus voi toimia maapallolla vain ihmiskunnan kautta sen keskeisen roolin vuoksi, ja tämän takia ihmisten tulisi nostaa itsensä siten, että olemme ”täydellisiä kuten Isä”.
Ottamatta tässä kantaa siihen onko kristillinen mytologia ja narratiivi vaikuttanut pakanallisiin myytteihin vain onko todellisuus toisinpäin, voimme kuitenkin nähdä kuinka sama teema toistuu eri mytologioissa siitä yksinkertaisesta syystä, että kyse on ikään kuin Joseph Campbellin nimeämästä ”alkuperäisestä myytistä”, joka todellisuuden luonteen vuoksi toistuu ympäri maailman eri muodoissaan, pitäen sisällään hyvin samankaltaisia teemoja sankari- tai vapahtajahahmon kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Meidän on myöskin turha ajatella, että kyse olisi yksinomaan vuodenkiertoa symboloivasta agraarikulttuurin myytistä, koska mikrokosmoksessa ja makrokosmoksessa vaikuttavat vastaavuussuhteiden vuoksi myytti koskee myös, ehkä jopa ensisijaisesti, ihmistä, ja tämän sielullis-henkisiä prosesseja aivan kuten syklisesti ja aikakautisesti uudistuvaa ja kuolevaa, uudelleensyntyvää luontoa, sillä luonto on ylimaailmallisten todellisuuksien uskollinen heijastaja ajassa ja paikassa, ja ihminen olemukseltaan yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, ihmisessä toistuen kaikki makrokosmoksen osatekijät pienoiskoossa.
Niinpä Kristus onkin meille keskeinen hahmo, mutta tämä ei tarkoita että olisimme Jumalan pelossa tai uskon ja armon varassa eläviä, Jeesusta herroittelevia, sijaissovitusta puolustelevia, tai perisynnin vuoksi turmeltuneina itsemme näkeviä oikeauskoisia kirkkokristittyjä, tai ylipäätään kristittyjä lainkaan; omaa kotiani koristaa Raamatun sijaan kunniapaikalla oleva Kalevala enkä edes omista ensinmainittua teosta nykyään. Sen sijaan kristo-pakanallisuus voi hyvin olla joko esoteeris-kristillistä tai täysin pakanallista, jotain näiden väliltä tai niiden synteesi, riippuen yksilön omista näkemyksistä ja lähtökohdista – olennaista on Kristus myyttisenä hahmona, sydämessä asuvana sisäisenä mestarina, joka ohjaa kohti älyn kirkastumista ja rakkauden mysteerin todeksi elämistä.
Esimerkiksi kysymykset siitä, oliko Jeesus ylipäätään historiallinen hahmo vai ainoastaan vihityn mestarin ideaalinen muotoilu, pitikö hän puheensa vuorella kansanjoukoille, oppilailleen tai molemmille, ja että ristiinnaulittiinko hänet 2000 vuotta sitten ja syntyikö hän konkreettisesti uudelleen, eivät ole täysin toissijaisia,7 mutta kuitenkin jokaisen itsensä tulkittavissa ja tutkittavissa, ja tästä aiheesta tulemme jatkossa puhumaan esoterian valossa ja uuden aikakauden merkityksen kannalta. Emme myöskään harjoita kristityille niin ominaista ”jeesustelua”, vaan mikäli koemme sen mielenkiintoiseksi ja henkistä kehitystä edesauttavaksi, tutkimme vakavasti hänen nimiinsä laitettujen opetusten sisäistä, henkistä merkitystä. Tämä kaikki tekee meistä kirkon historian saatossa vainoamien alkemistien, hermeetikkojen ja muiden mystisten suuntausten edustajia, jotka keskiajalla epäilemättä poltettaisiin roviolla vaarallisina harhaoppisina tai vähintäänkin julistettaisiin kirkonkiroukseen.
Kristo-pakanuus ei siis ole ajallemme ominainen trendikäs uususkonto emmekä ole myöskään perustamassa uutta uskontoa, vaan pikemminkin näemme tehtävänämme näiden eurooppalaisen kulttuurin haarautumien puhdistamisen ja esimerkiksi kristinuskon tapauksessa mahdollisen uudelleentulkinnan. Jatkossa käsittelen asiaa enemmän ja syvällisemmin, mutta tämän hyvin lyhyen esittelytekstin päätän siihen Valentin Tombergin näkemykseen, että kaikesta huolimatta meidän tulee intohimoisesti rakastaa pakanallista menneisyyttämme, sillä se muodostaa sielussamme sellaisen pohjavireen ja perustan, jonka päälle on hyvä rakentaa uutta. Kristuksen inspiraatiota seuraten me saamme syötäväksemme sitä taivaallista leipää ja juodaksemme kirkasta elämän vettä, josta Odinkin olisi ollut maailmanpuussa yhdeksän päivää roikkuessaan iloinen. Ruumiiltamme ja psyykeltämme olemme verilinjaa pitkin vaeltaneita elämäniloisia pakanoita, Kristus puolestaan kutsuu meitä ylimaailmalliseen vapauteen.
1 Guénonin mukaan alkukristillisyys oli luonteeltaan ”täysin esoteerista”, ja kristinuskon valtauskonnoksi muodostuminen oli eräänlainen ”uhraus” eurooppalaisen sivilisaation luomisen vuoksi. Jopa vakaumuksellisen pakanankin lienee pakko myöntää, että ennen kristinuskoa Eurooppa sellaisenaan oli erilaisista heimo-kulttuureista rakentunut, keskenään hyvin riitaisa ja sotaisa ”pelkkä maanosa”. Olimme kristinuskosta ja esim. katolilaisuudesta mitä mieltä hyvänsä niin se on jokaisen totuuden nimissä pakko myöntää, että niin kutsuttu kristikunta ja eurooppalainen sivilisaatio ovat käytännössä sekä hyvässä että pahassa lähes yhteismitallisia käsitteitä. Onkin hieman ristiriitaista, että nykyisin monet Euroopan ja eurooppalaisen sivilisaation puolestapuhujat haluavat viime kädessä kristillisyydestä kokonaan eroon, kun tosiasiassa se on ollut keskeisessä osassa siinä, että ylipäätään puhumme eurooppalaisesta sivilisaatiosta. Kukaan tuskin hurjimmissa kuvitelmissaankaan kuvittelee, että pystyisimme palaamaan täysin homogeenisten tribaali-kulttuurien aikaan ennen kristinuskon tuloa sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Ervast sanoi osuvasti, että kristinuskon tulon jälkeen on tapahtunut kaikista parhaimmat ja huonoimmat asiat maailmanhistoriassa. Huomautettakoon myös, että luultavasti tästä syystä myös EU:n tunnuksena on pyhän Marian tähdet sekä suojelijana oman aikansa ”Civitas Dei” -idean takana ollut Charlemagne.
2 Usein siinä vaiheessa kun muodostuu kirkkolaitos sisäinen sanoma alkaa hiljalleen unohtua. Muistakaamme myös buddhalaisten tavoin kaikkien muotojen tuhoutuva ja muuntuva luonne. Tietenkin itse suorastaan rakastan esim. ortodoksista ja goottilaista arkkitehtuuria muodon kauneuden puolesta, ja tässä tarkoitankin opillisen muodon rappiota ajan myötä, millä on useinkin edistyksen kaapu harteillaan.
3 Korostan sitä, että tarkoitan tietenkin kirkkoa ja sen oppeja, en luterilaisiksi tai protestanteiksi itseään kutsuvia ihmisiä. Itselleni asiat voivat taistella kiivaastikin, mutta ihmisten ei tulisi taistella toistensa kanssa.
4 Lisäksi olen gnostikon tavoin kiinnostunut monista osista sekä vanhaa että uutta testamenttia, ja uuden testamentin Johanneksen evankeliumi ja ilmestyskirja on sisällöltään suorastaan hyperborealaista viisautta.
5 ”Kadotukseen johtavalla lavealla tiellä” voidaan tarkoittaa monia asioita. Ervast on esittänyt, että laveaa tietä kulkevat pilkkovat vuorisaarnan elämänohjeet palasiksi ja noudattavat vain osia siitä hyläten siitä juuri kullekin itselleen hankalimmat ja vaikeimmat ohjeet, siinä missä Jeesus kehotti oppilaitaan noudattamaan kaikkia neuvojaan tai kehotuksiaan, ellei halua tulla kutsutuksi ”pienimmäksi Taivaan valtakunnassa”. Lavean tien kulkijalla voidaan tarkoittaa Ervastin mukaan myös ihmistyyppiä, joka mahdollisesti kerää itselleen paljon tietoa, mutta ei kuitenkaan elä läheskään aina viisaasti tai vuorisaarnan ohjeiden mukaisesti. Kadotus-sanasta on tietenkin muistutettava, että kyse ei ole mistään katolilaisen kirkkokristillisyyden keskiajalla muotoilemasta ikuisesta kadotuksesta ja helvetistä kidutuksineen – muistakaamme sanan helvetti tulevan germaanisesta Hel-sanasta, ja Hel tarkoitti pohjolan pakanoille syvää levon ja rauhan tilaa, johon suurin osa ihmiskunnasta nukahtaa kuoltuaan, ei ikuista kidutusta – vaan aikakautisesta muuntumisen prosessista ja sillä tavoin eletystä elämästä, joka johtaa uudelleensyntymiseen maan päälle ”kärsimyksen maailmoihin” (jokainenhan kärsii suunnattomasti elämässään eri syistä), joka on Blavatskyn sanojen mukaan ”ainoa helvetti”. Kapea tie puolestaan merkitsee sellaista elämää, joka on harmoniassa kaikkien vuorisaarnan elämänohjeiden kanssa. Tästä voidaankin helposti nähdä se, että merkittävä valtaosa ihmisistä riippumatta siitä kuuluvatko he mihinkään organisoituun uskontoon tai kirkkoon, eivät kulje tosiasiassa mitään tietä, ja suurin osa jotain henkisen kehityksen tietäkin kulkevista ihmisistä ovat korkeintaan lavealla tiellä.
6 Kuolevia ja uudelleensyntyviä sankari- tai vapahtajahahmoja.
7 Esimerkiksi Tomberg mainitsi Jeesus Kristuksen olevan sekä buddha että avatar ja jos tämä on totta, niin siinä tapauksessa asia ei nähdäkseni ole toissijainen vaan olennainen osa pakanallisten kulttuurien parissa olevan solaarisen sankarihahmon mysteeriä joka saavuttaa eräänlaisen täyttymyksensä siinä, että ”Sana tulee lihaksi”. Tästä alkava Uuden liiton vihkimys voi käsittää sisäänsä myös ihmisen päivätajuisen persoonallisen minän ja lopulta myös fyysisen kehon valmistuksen ylösnousemusruumiiksi. Eli siinä missä vanhan liiton mysteerien ehkä merkittävin vihitty Buddha on ”Tie ja Totuus”, niin uuden liiton Kristus on lisäksi ”Elämä” (solaariset mysteerit ovat lopulta elämän mysteerejä, aurinko elämänvoiman lähteenä jne…). Tämä Elämä on ”aurinko joka säteilee niin hyville ja pahoille” ja tämän auringon parantavan voiman on arvioitu luovan lopulta perustan veljeyden kulttuuriin (”ihmisyyden uskonto”) Vesimiehen aikakaudella, jolloin Uuden liiton lupaus tulee täytetyksi. Tätä lienee tarkoittanee nk. Kristuksen palaaminen eetteritasolla, kun mietimme eetteri-akashan ”kaikkialla olon” olevan perusta veljeyden käsitteelle.
Vastaa